Ajatuksia TULE-ammattilaiselta muille TULE-ammattilaisille ja tuleville TULE-ammattilaisille

Aloitan. Kello on 18.08 suurin piirtein. On perjantai 29.3.2019. Istun kodissani, olohuoneessa ruokapöydän äärellä. Mietin mitä kirjoittaisin. Tarkoituksenani olisi kirjoittaa jotain kirjastani. Sen nimi on TULE-ammattilaisen taskuatlas. En tiedä mitä oikeastaan kirjoittaisin. Takki on tyhjä ja pää on tyhmä. Ei pelkästään sen vuoksi, että projekti kirjaa koskien on ohi. Vaan sen vuoksi, että olen kohdannut viikon aikana noin 40-53 asiakasta. Kuten jokaisena viikkona vuoden alusta lähtien. Jokainen kohtaamisista on ollut mielenkiintoinen. Nyt haluaisin antaa ajatukseni vaeltaa ja mieleni lentää vapaana, kunnes se tulisi takaisin virkeänä uusien ajatusten kanssa koskien asiakkaitani. Joudun kuitenkin venymään mieleltäni pakottaessani itseni hommiin. En vain tiedä mitä kirjoittaa. Tämä tehtävä uhkaa osoittautua em. syystä ylitse pääsemättömäksi. Kirjoittaminen on vaikeaa myös toisesta syystä. Ei sen vuoksi, että perisuomalaiseen tapaan olisin huono kehumaan itseäni tai tekelettäni. Päinvastoin, en tiedä mistä kehumisen aloittaisin. Kirjanihan on itsestään selvä ja sellaisenaan täydellisen perusteltu. Parasta lienee tarkastella kirjaa kappalekohtaisesti.

Kirjani on perusteltu siksi, että kukaan ei voi muistaa anatomiaa täydellisesti. En ainakaan minä. En yli 15 vuoden jälkeenkään. Siksi kirjani ensimmäinen kappale käsittelee neuromuskuloskeletaalista anatomiaa, joka täydentyy mm. tiedolla siitä minne eri nivelrakenteet heijastavat kipua. Myös lihakset on huomioitu niin, että kunkin lihaksen kohdalle on merkattu se kohta kirjasta mistä löytyy heijastuskipualueet. Anatominen osuus täydentyy myös kliinisesti tärkeillä huomioilla käytännön työstä paikka paikoin. Tämä kappale loppuu kaavioon, jossa esitetään sisäelinten hermotus ja kuvataan tyypilliset heijastuskipualueet. Miksi tämä on tärkeää? Yksinkertaisesti siksi, että jokainen kliinikko asiakasta tutkiessaan on velvollinen arvioimaan kysymystä siitä mitä on otettava erotusdiagnostisesti huomioon oirealuetta ajatellen. On muistettava mitä oirealueella itsessään on ja kaikki ne muut kehon alueet, jotka voivat heijastaa muualta. Siispä ensimmäinen kappale toimii erinomaisena lunttilappuna anatomiasta ja hieman oirealueista.

Moni TULE-ammattilainen tekee yhteistyötä muiden ammattikuntien ja kollegoiden kanssa. Ajatellaan sellaista skenaariota, jossa keskustelet työkaverin kanssa. Olette yhtä mieltä siitä, että asiakkaalla on todennäköisesti neurogeeninen vaiva. Menet ehdottamaan neuropaattisen kivun sulkemista pois ENMG-tutkimuksella. Työkaveri saattaa katsahtaa sinua hämmentyneenä. Miksi? Koska neuropaattisen kivun sulkeminen pois ei ole mahdollista ENMG:llä. Tai mitä, jos ehdottaisit lääkärille yhteisen asiakkaan magneettikuvausta. Tilanne saisi oudon käänteen, jos potilaalla sattuisi olemaan sydämentahdistin. Vielä oudommaksi se menisi, jos tietäisitte molemmat tästä. Entä jos asiakas saapuu vastaanotollesi ja kertoo, että hänen verisuoniaan on tutkittu röntgenillä. Kerrot asiakkaalle, että röntgenillä ei voi tutkia pehmytkudoksia. Väärässä olet. Angiografialla tutkitaan. On siis hyvä ymmärtää jotain perusasioita lääketieteellisistä tutkimusmenetelmistä. Niiden kontraindikaatioista, indikaatioista, vahvuuksista ja heikkouksista. On myös hyvä ymmärtää millä ajatuksella asiakasta on saatettu tutkia ennen vastaanotolle saapumista ja onko asiakasta tutkittu asianmukaisin menetelmin. Kappale 2 tiivistää muutamalle sivulle yleisimpien tutkimismenetelmien lyhyet kuvaukset vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Ajattele, jos vastaanotollesi saapuu asiakas. Sellainen, jonka oirekuvasta ei yksinkertaisesti saa mitään tolkkua. Tai ihmettelette miten oire on tosta noin vaan alkanut ilman mitään selkeää syytä. Tai miksi asiakkaan ilmeinen TULE-vaiva ei kerta kaikkiaan ota parantuakseen. Minun asiakkaalle on käynyt näin aikanaan. Asiakastani vaivasi lievä, mutta kiusallinen akillesjänteen ärsytys. Olin ollut keksivinäni toiminnallisen syyn tälle ja rehvakkaasti kerroin asiakkaalle hänen olevan tuota pikaa kunnossa. Viimeistelin asiantuntevan olemukseni tilanteessa lohduttamalla häntä kertoen, että oli tehnyt aivan oikein saapuessaan ”kaikkitietävälle minulle”. Tapasimme pari kolme kertaa ilman minkäänlaista tulosta. Selkä kyttyrällä, häntä koipien välissä ja ”vähemmän kaikkitietävänä” kerroin asiakkaalle juttelevani lääkärin kanssa. Rehvakkuudesta ei enää ollut tietoakaan. Suureksi hämmästyksekseni liikuntalääketieteen erikoislääkäri nosti esille lääkityksen. Hän kyseli onko asiakas alkanut intervention aikana käyttämään tiettyä antibioottia – en muista nimeä enää. Sori. Ajatus ei ollut käynyt missään vaiheessa mielessäni. Tiedustelin asiakkaalta tätä ja lääkäri osui oikeaan. Antibiootti vaihdettiin ja oireet hävisivät ja rehvakkuuteni palasi. Olinhan ollut oikeassa😊 (omasta mielestäni ainakin). Oireilun taustalle sijoittuvat farmakokineettiset ja farmakodynaamiset mekanismit ei ole ihan ”se arkisin juttu”. On kuitenkin olemassa tilanteita, jolloin lääkärin kanssa on juteltava näistä mahdollisuuksista. Kappaleen 3 kaaviot sulkevat sisälleen paljon käyttökelpoista tietoa. Sellaista, joka jokaisen kliinikon on hyvä pitää mielessä kimuranteissa tilanteissa.

Aloitin kirjan kirjoittamisen alun perin itselleni. Sisällytin siihen kappaleen koskien asiakkaan haastattelua. Miksi? Eikö minun jo pitäisi osata yli 15 vuoden jälkeen osata haastatella asiakas? Olenhan käynyt Maitlandin I levelin, suorittanut OMT-tutkinnon ja lukuisia muita kursseja. Tässä se juju piileekin. Nimittäin, sangen usein koulutusten jälkeen tulee mietittyä omaa tekemistä. Ja sangen usein palaan perusasioiden äärelle. Jokainen koulutus muokkaa käsitystä perusasioista uudelleen. Yksi näistä on huolellinen anamneesi, jota käsittelen kirjan alkuvaiheessa. Olen sisällyttänyt kirjaan myös fyysisen tutkimisen suunnittelua ja varsinaista fyysistä tutkimista koskevan kappaleen. Pelkästään siksi, että uuden oppiminen ei veisi liian kauaksi perusasioiden ääreltä.

Dualismista biopsykososiaaliseen viitekehykseen. Mistä paradigman muutoksessa on oikeastaan kyse? Onko aika unohtaa kaikki dualismin tuoma vai voidaanko asiaa ajatella niin, että kyseessä on professionaalinen kehitysaskel? Sellainen jossa ”old is gold” ja sen päälle rakennetaan? Uskottelen itselleni -paremman tiedon puutteessa – että dualismin ”gold” vastaa kysymykseen siitä mihin asiakas reagoi? Eli mikä asiakasta vaivaa? Eli mistä ihmeessä tässä on kyse? Eli mitä ihmettä tälle pitää tehdä? Eli…no tajusit varmasti. Häiriötilojen kliiniset profiilit ovat kuvauksia, joissa tieto on seulottu tavalla, joka ei kerro kokijastaan enää mitään. Ajattele vaikka lonkan nivelrikon kuvausta. Mitä se kertoo kokijastaan? Aivan niin, ei mitään. Niin kylmäkiskoiselta kuin tämä kuulostaakin näen tässä paljon hyvää. Biopsykososiaalisessa paradigmassa ja kliinisessä kontekstissa työskentelevänä jatkan kysymystä miettimällä miten hän reagoi? Näihin kliinisiin profiileihin, niiden rivien väleihin on kiva istuttaa kulloinkin kohdattavan asiakkaan persoona. Mihin asiakas reagoi, miten asiakas reagoi? Minulle näiden kysymysten suhde konkretisoi biopsykososiaalisen paradigman käytännön kliinisessä työssä. TULE-ammattilaisen taskuatlaksen viidennessä kappaleessa kuvataan kaikki ne yleisimmät häiriötilat, jotka soveltuvat ainakin fysioterapeuttien vastaanotoille (uskoakseni myös hierojien, osteopaattien, kiropraktikoiden ja naprapaattienkin vastaanotoille). Kliiniset profiilit on koottu useista yleisesti hyväksytyistä artikkeli- ja kirjallisuuslähteistä ja siltä osin 5 kappale säästää lukijaltaan aikaa. Kappale käsittää kaikki kehon alueet sisältäen hermopinteet, useimpien lihasten erityispiirteet triggerpisteitä koskien, nivelperäisten liikehäiriöiden tunnusmerkit eri alueilla selkärankaa, jänneongelmat jne. Tämä sama kappale auttaa monia uraansa aloittavia lääkäreitä (ikuisuus)kysymyksessä siitä milloin ohjata eteenpäin fysioterapeutille, naprapaatille, osteopaatille tai kiropraktikolle.

Yleensä anamneesin jälkeen pysähdytään ja ruvetaan suunnittelemaan fyysistä tutkimista. Ensimmäinen kysymys liittyy, siihen kuuluuko asiakas vastaanotolleni – puhun nyt manuaaliterapeutin roolissa. Alaselkäkivun kohdalla maligniteetin arvellaan vastaavan n. 1% kaikista TULE-vaivoista (koko maailmanko? En tiedä). Leikitään ajatuksella, että tämä sama arvio koskee kaikkia TULE-vaivoja. Eli jos teen arviolta 1500 hoitoa vuodessa. Oletetaan keskimääräinen interventio kestää 4 käynnin verran. Tämä tarkoittaisi, että tapaan 375 eri ihmistä vuodessa, jolloin tapaamistani ihmisistä 3.75 on jonkinlainen maligniteetti, jota minun olisi osattava epäillä. Kuinka hyvin homma on hanskassa tältä osin? Koen tämän erittäin vaikeaksi ja haastavaksi ja mitä enemmän kirjallisuutta aiheesta tutkii, sitä haastavammaksi touhu menee. Entä sitten beningiteetti. Oman kokemukseni mukaan luku tässä kohtaa on hurjasti suurempi. Kirjani on erityisen hyvin perusteltu tältä osin, vaikka se ei ole syväluotaava saati täydellinen. Silti 6 kappale on erinomainen muistilista siitä mitä on hyvä pitää mielessä. Sen lisäksi 6 kappaleessa käsitellään red flagsejä, tarkastellaan muitakin lippuja kipumekanismien lisäksi.

Kirja jatkuu edelleen kappaleisiin 7, 8 ja 9. Voisin jatkaa samalla tematiikalla, mutta rehellisyyden nimissä itsekehuskeluni alkaa yököttämään jopa minua. Ja miksi toisaalta uskoisit minua? Tutustu kirjaani itse ja tee päätelmäsi. Tai hei, tule tapaamaan minua VK-Kustannuksen myyntitiskille FYSI-päiville Hämeenlinnaan tulevana viikonloppuna. Olen paikalla myyntimiehen roolissa 5 ja 6.4. Toivottavasti nähdään silloin ja saadaan hyvät kemut aikaan! Itse ainakin aion juhlistaa kirjani valmistumista!!!!

Jukka Nordström, Fysioterapeutti OMT